Mie olen luullut että mie oon positiivari tai vähintään realisti. Kuitenkin, tehtävää tehtäessä tai yrittäessä esim. kiivetä katon rajassa roikkuvalle sohvalle, tuskastun ja toistelen itselleni etten pääse, en osaa, en onnistu, en jaksa.

Ja mie kun ajattelen että sellanen on tosi rasittavaa jos joutuu toisen valituksia kuuntelemaan koko ajan (siis valittaa saa jos on aihetta mutta jos hiihtää jäällä niin ei oo kiva kuunnella toista kun se hokee ettei jaksa, vaikka kuitenkin jaksaa). Pitäisköhän muuttaa vähän suhtautumista asioihin.

Tänään oli (yllättäen) vuorossa opinnäytetyön tutkimussuunnitelman kirjoitus (ja huomenna seitsemään töihin!). En millään löydä tai saa sovellettua monesta kirjasta lukemiani epäolennaisia asioita (työyhteisön) yhteisöllisyydestä selkeäksi määritelmäksi kyseisestä asiasta. Kyselylomakkeen kehitteleminen sujuu sen sijaan paremmin, kunhan vaan keksii ison kasan kysymyksiä. Niistä voi sitten karsia ja muokata parhaimmat lopulliseen versioon. Tietysti opettajat antavat vinkkiä vielä minkä tyylistä kannattaisi tehdä.

Nyt on siis menossa aviohiiri, aivohiiri, avioriihi.. äh. aivoriihi. :D Kaikki ideat vaan ylös mitä tulee, ilman karsintaa. Sen aika on myöhemmin.